Rv 12 + 0
Vihdoinkin viime viikolla olo alkoi helpottamaan. Pahoinvointia tulee harvemmin kuin päivittäin ja sekin paljon lievempänä kuin aikaisemmin. Väsymys tuntuu puskevan sitten taas uudelleen päälle, tosin syynä voi olla pimenevä vuodenaikakin.
Tiistaina on nt-ultra, odotan sitä toisaalta innoissani, toisaalta huolissani. Tavallaan minulla on sellainen "perstuntuma", että kaikki on hyvin ja raskaus etenee, mutta välillä mieleen tulee skenaarioita siitä miten ultraaja löytääkin sykkeettömän sikiön. Etenkin se negatiivinen varhaisultra-kokemus kummittelee mielen perukoilla.
Raskautta kohtaan on tällä hetkellä ristiriitainen olo. Tässä kohtaa koko homma alkaa vasta hahmottumaan päässä. Alussa olin niin keskittynyt stressaamaan miten mieheni suhtautuu asiaan, etten oikeastaan edes antanut itselleni lupaa pohtia negatiivisia asioita. Nyt minut on saavuttanut välillä stressi siitä, että miten kaikki muuttuu ja että miten jaksamme muutoksen keskellä. Pelottaa myös tuleva synnytys ja pikkulapsiajan vaikutukset parisuhteeseen. Välillä epäilen itseäni, pohdin että mitä jos rakkaus omaa lasta kohtaan ei löydykään välittömästi, mitä jos lapsen riippuvaisuus ahdistaa tai mitä jos alkaa kaduttaa.
Karseita ajatuksia. Nämä tietysti tekevät olon typeräksi, minähän tätä halusin. Toisaalta tiedän, että raskaus on prosessi ja epäily, stressi ja pelko ovat osa sitä. Olen myös ihmisenä taipuvainen "katastrofi-ajatteluun", pelkäsin ja stressasin esimerkiksi sukulaisille kertomista! Pohdin, miten esimerkiksi isäni voisi tuomita kun hankimme lapsen ennen naimisiinmenoa. Täysin turhaan, isäni otti asian vastaan leveällä hymyllä ja kostuneilla silmillä! Edes isoäiti ei maininnut aviottomuutta sanallakaan. Koko homma oli minun päässäni.
Välillä sitten taas on todella hyvä, odottava ja onnekas olo. Vauvan kuvitteleminen syliin ja omaan kotiin tuo ihanan lämmöntunteen. Uskon, että epäilykset ovat normaaleja ja kuuluvat asiaan. Itselle on vain vaikeaa myöntää noita ajatuksia, jolloin ne kiusaavat vielä enemmän sitten kun niitä lopulta alkaa analysoimaan.
Tiistaina on nt-ultra, odotan sitä toisaalta innoissani, toisaalta huolissani. Tavallaan minulla on sellainen "perstuntuma", että kaikki on hyvin ja raskaus etenee, mutta välillä mieleen tulee skenaarioita siitä miten ultraaja löytääkin sykkeettömän sikiön. Etenkin se negatiivinen varhaisultra-kokemus kummittelee mielen perukoilla.
Raskautta kohtaan on tällä hetkellä ristiriitainen olo. Tässä kohtaa koko homma alkaa vasta hahmottumaan päässä. Alussa olin niin keskittynyt stressaamaan miten mieheni suhtautuu asiaan, etten oikeastaan edes antanut itselleni lupaa pohtia negatiivisia asioita. Nyt minut on saavuttanut välillä stressi siitä, että miten kaikki muuttuu ja että miten jaksamme muutoksen keskellä. Pelottaa myös tuleva synnytys ja pikkulapsiajan vaikutukset parisuhteeseen. Välillä epäilen itseäni, pohdin että mitä jos rakkaus omaa lasta kohtaan ei löydykään välittömästi, mitä jos lapsen riippuvaisuus ahdistaa tai mitä jos alkaa kaduttaa.
Karseita ajatuksia. Nämä tietysti tekevät olon typeräksi, minähän tätä halusin. Toisaalta tiedän, että raskaus on prosessi ja epäily, stressi ja pelko ovat osa sitä. Olen myös ihmisenä taipuvainen "katastrofi-ajatteluun", pelkäsin ja stressasin esimerkiksi sukulaisille kertomista! Pohdin, miten esimerkiksi isäni voisi tuomita kun hankimme lapsen ennen naimisiinmenoa. Täysin turhaan, isäni otti asian vastaan leveällä hymyllä ja kostuneilla silmillä! Edes isoäiti ei maininnut aviottomuutta sanallakaan. Koko homma oli minun päässäni.
Välillä sitten taas on todella hyvä, odottava ja onnekas olo. Vauvan kuvitteleminen syliin ja omaan kotiin tuo ihanan lämmöntunteen. Uskon, että epäilykset ovat normaaleja ja kuuluvat asiaan. Itselle on vain vaikeaa myöntää noita ajatuksia, jolloin ne kiusaavat vielä enemmän sitten kun niitä lopulta alkaa analysoimaan.
Voi vitsi siellä ollaan jo pitkällä menossa <3 kiva, että pahoinvointikin alkaa pikkuhiljaa helpottamaan. Ja kaikki negatiiviset ajatuksesi ovat täysin normaaleja ja sallittuja ja varmasti kuuluvat normaalina osana tähän matkaan! Kyllä sitä itsekin aina välillä tässä reilun vuoden aikana on kerennyt mietiskellä vaikka mitä... :D muistan keskenmenneessä raskaudessa olleeni niin rikki siitä pahoinvoinnista ja väsymyksestä, että mietin miksi ihmeessä ryhdyin koko hommaan. Ja välillä iskee tajuntaan, että kuinka paljon arki oikeasti muuttuu ja tuleeko sen kaiken oikeasti handlaamaan ja jaksamaan. Sitten oon miettinyt, että kaikki muutkin selviää, niin miksei mekin selvittäisi! Ja loppujen lopuksi kuitenkin tätä eniten haluaa <3
VastaaPoistaPaljon tsemppiä ultraan ja tähän loppu odotteluun ennen sitä <3
Kiitos lohduttavista sanoista ja tsemppauksesta! <3 Ihanaa kuulla että näitä ajatuksia löytyy myös muiden päästä. :D
PoistaTsemppiä myös sinun odotukseesi! <3