Haaveita suuresta perheestä

Vihdoin edessä on viikon loma ja kirsikkana kakun päälle lähdemme parin päivän reissulle Viroon. Ihana saada irtiotto arjesta ja toisaalta nukkua pitkään ja syödä hyvin. Aiemmin mainitsin painonpudotusprojektistani, karppasin tuossa 4 viikkoa, tuloksena 80kg -> 76kg. Lopullinen tavoitteeni on päästä edes inan alle 70kg. Vaikka 162cm -kropalleni tuo tietysti on edelleen BMI:n mukaan lievää ylipainoa, niin tuo on se paino missä parhaiten viihdyn. Pikkuisen pullerona minusta pitää myös mieheni. Nyt elokuun pidän kuitenkin taukoa dieetistä, koitan nollata päänn, ylläpitää nykypainoa ja jatkaa liikkumista. Syyskuussa aloitan karppauksen uudelleen - uudella motivaatiolla. Karppauksen hyödyt: - oikeasti laihtuu, runsaasti ja vaivattomasti - runsaan proteiinin saannin vuoksi ei joudu näkemään nälkää, vaikka pidinkin -200-500kcal vrk-vajetta - totuttelun jälkeen ei ole edes niin vaivalloista - minua aina ja ikuisesti kiusannut hiivatulehduskierre katkesi kokonaan Karppauksen haitat

Eilen sisko toi 4kk-ikäisen tyttönsä meille hoitoon. Tyttö viipyi aikaisesta iltapäivästä lähes puoliyöhön. Tuohon aikaväliin mahtui koko "rutiini" useamman kerran alusta loppuun: seurustelu, syöminen, röyhytys, vaipanvaihto, seurustelu, känkkäränkkä, nukutus". Suurimman osan päivästä olin pirpanan kanssa yksin, pari viimeistä tuntia mieheni kanssa. Oli yllätys, miten rankkaa oli. Lapsonen ei viihtynyt hirveästi lattialla ja suurimman osan ajasta oli jossain muodossa sylissä heijailtavana ja paijattavana. Maitoa sulatellessa ja vaunuja häärätessä oli kauheat paineet kun pieni itki kovasti laski sen minne tahansa. Jännä oli myös huomata, että yksinolo noin pienen lapsen kanssa tuntui tosiaan yksinäiseltä, olin todella huojentunut kun mies tuli illalla kotiin ja osallistui tyttösen hoitoon ja heijailuun. Siinä kohtaa suihkuun pääseminen tekikin terää. Kun vanhemmat hakivat jälkikasvunsa kotiin, oli olo ihan helpottunut. :D Kuitenkin oli ihana huomata, että pärjäsin vau

Tänään päähäni on saapunut typerä ajatus. Kun kerran 01/2018 asti meillä on käytännössä ollut ainoana ehkäisynä ovulaation tienoon keskeytetyt yhdynnät niin eikö olisi ollut todennäköistä että "ehkäisymme" pettää tähän mennessä? Että joku siittiö elää sen verran pitkään että tavoittaakin munasolun? Etenkin kun miehen sperma tiedetään hyvälaatuiseksi. Eikö tämän pidäkin merkitä sitä, että hedelmällisyyteni on alhainen? Typerä ajatus.  Kismittää, hajottaa ja turhauttaa tämä odottaminen, janoaisin jo päästä yrittämään kunnolla. Jos miehen mielestä loppuvuosi voisi olla okei ajankohta "antaa vauvalle lupa tulla", niin miksi ei jo nyt? Ja mitä jos loppuvuonna hän sanoo että venataan vielä kevääseen? Eikö hän käsitä että todennäköisesti en pamahda paksuksi mitenkään taikaiskusta. Typerää kelailua tämäkin. Toisella on oikeus odotella juuri niin kauan kuin on tarvis eikä miehen ajattelu nyt oikeasti kohtuutonta ole. Mutta kun minä haluan, ha-aa-luu-an! Voiko vauvaku

Nieltyäni arviolta kaksi tusinaa lapsettomuutta koskevaa kirjaa ja seurailtuani vuosikaudet eri lapsettomuusblogeja on pakko pysähtyä pohtimaan. Miksi tämä asia vaivaa minua niin paljon? Ihan jokainen nainen ei luultavasti suhtaudu näin hysteerisesti omaan hedelmällisyyteensä. Suurin osa ihmisista luottaa omaan ja kumppanin hedelmällisyyteen. Ajatellaan, että valitaan vain sopiva ajankohta lapselle ja kas sitten se tupsahtaa kohtuun heti kun lupa on myönnetty. Itse taas pidän lapsen saamista hirvittävän haavoittuvana, suorastaan särkyvän ohuena prosessina, jonka onnistuminen on suuri ihme. Ehkä minäkin joskus teini-ikäisenä, silloin kun ainoana lisääntymisterveyden eväänä oli koulun seksivalistus, ajattelin että suojaamatonta yhdyntä seuraa suuri RISKI tulla raskaaksi. Raskaaksi suorastaan pamahdetaan jos penis suojatta hipaiseekaan pimpulaa.  Mikä hirveä todellisuus aukeni toisaalta asiasta kiinnostuneena selkoa ottaessani ja toisaalta opiskellessani ammattiin, jonka yhtenä tärkeänä

Minä, kuten tuhannet muutkin suomalaisnaiset haaveilen äitiydestä, omasta lapsesta ja perheestä. Tämän blogin alustava tarkoitus on sekä itselleni jäsennellä ajatuksia, että saada purkamispaikka ajatuksille, peloille ja haaveille. Olen teini-ikäisestä saakka haaveillut suuresta perheestä, haluaisin ainakin kolme lasta. Lukion jälkeen menin AMK:uun ja valmistuin terveydenhoitajaksi n. 1,5v sitten. Aikuisena minulla on ollut kaksi pidempää, vakavampaa suhdetta, joiden molempien toivoin aikanaan päätyvän perhe-elämään. Ero kuitenkin tuli molemmilla kerroilla ja hyvä niin. Viime vuoden loppupuolella aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa. Olimme tunteneet edeltävästi useamman vuoden toisemme ystävinä ja suhde kuumeni ja toisaalta vakiintuikin nopeasti. Muutimme yhteen keväällä, asumme rivitalossa kahden kissan kanssa. Yhteiselo on sujunut hienosti, olen ollut onnellisempi kuin yhdessäkään aikaisemmassa suhteessa. Molemmat olemme oppineet paljon ja pyrimme välttämään niitä virheit